SOSIAALITYÖN VALTAKUNNALLINEN TUTKIMUSOHJELMA Katja Forssén, Juha Hämäläinen, Kirsi Juhila, Marjo Kuronen, Merja Laitinen & Pirkko-Liisa Rauhala Taustaa Aloitteita sosiaalityön ja sosiaalialan pitempijänteiseen tutkimukseen on toistuvasti nostettu esille sekä yliopistojen että alan laitosten toimesta. Koko 2000-luvun sosiaalityön/sosiaalipalvelujen/sosiaalialan tietoperustan ohuus ja pitkäjänteisen tutkimuksen puute on tunnistettu. Havainto ei kuitenkaan ole johtanut tutkimustoiminnan rahoituksen lisäämiseen. Sekä STM että THL (entinen Stakes) ovat pitäneet sosiaalityön tutkimusohjelmaa tärkeänä. Myös Sosiaali- ja terveysalan kehittämisohjelma (KASTE) nostaa vahvasti esille sosiaalityön tietoperustan kehittämisen tarpeen. STM:n asettama sosiaalityön neuvottelukunta teki ehdotuksen pitkäjänteisen tutkimusohjelman laatimisesta (Sosiaalityö hyvinvointipolitiikan välineenä 2015 -toimenpideohjelma, STM:n julkaisuja 13/2005). Sosiaalialan kehittämistoiminnan arvioinnin loppuraportissa (STM:n selvityksiä 12/2007) asia otettiin uudelleen esille. Raportin mukaan sosiaalihuoltoon kohdistuvan tutkimuksen vähäisyys ja sen erillisyys kehittämistyöstä alkaa jo vakavasti haitata alan kehittämistä. Asian merkityksen vuoksi esitetään kansallista tutkimusohjelmaa, jossa määritellään keskeiset tutkimuksen aihealueet, tutkimukseen liittyvä työnjako sekä tutkimustoiminnan rahoitus. Sosiaalialan osaamiskeskusneuvottelukunta käsitteli arviointiraportin ja asetti tutkimusjaoston tekemään tutkimusohjelman esiselvitystä. Ryhmässä oli mukana sosiaalialan osaamiskeskusneuvottelukunnan, tutkimustoiminnan, yliopiston ja OPM:n nimeämä edustaja. Esiselvitys käsiteltiin sosiaalialan osaamiskeskusneuvottelukunnassa (11.6.2007), joka päätti esittää SOSNETille asian jatkovalmistelun. Myös opetusministeriön asettama sosiaalialan korkeakoulutusta pohtinut työryhmä (Sosiaalialan korkeakoulutuksen suunta 43/2007) on korostanut ohjelman tärkeyttä. SOSNETin johtoryhmä asetti (24.8.2007) tutkimusyhteistyön työvaliokunnan, jossa on edustus kaikista SOSNETin kuudesta jäsenyliopistosta. Tutkimusyhteistyön työvaliokunta laati Suomen Akatemialle tutkimusohjelmaesityksen sosiaalityön tutkimusohjelman käynnistämisestä vuonna 2008. Tässä vaiheessa Akatemia totesi, että aloite-ehdotusta tulisi laaja-alaistaa ja sen kansainvälisyyttä ja tieteellistä ____________________ 1 Valtakunnallinen sosiaalityön yliopistoverkosto Sosnet järjestää sosiaalityön erikoistumis- ja tutkijankoulutusta sekä edistää peruskoulutukseen liittyvää yhteistyötä. Verkostossa toimivat kaikki sosiaalityön koulutusta antavat yksiköt: Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitos, Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Kuopion yliopiston sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan laitos (1.1.2010 alkaen Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitos), Lapin yliopiston sosiaalityön laitos, Tampereen yliopiston sosiaalityön tutkimuksen laitos ja Turun yliopiston sosiaalipolitiikan laitos (1.1.2010 alkaen Turun yliopiston sosiaalitieteiden laitos). kommunikoivuutta lisätä. Työryhmä on työstänyt tutkimusohjelmaa saamansa palautteen perusteella. Tutkimusyhteistyön työvaliokunta on työstänyt sosiaalityön valtakunnallista tutkimusohjelmaa, jossa paikannetaan sosiaalityön tutkimuksen tarpeita ja teema-alueita sekä otetaan kantaa siihen, mitä sosiaalityössä tulisi tutkia ja mihin tutkimusta suunnata. Tavoitteena on, että ohjelma toimisi sosiaalityön tutkimusta ohjaavana ja kehittävänä taustapaperina sekä tukena rahoittajien suuntaan. Tutkimusohjelman perustelut Aiempaa uskoa pohjoismaisen hyvinvointivaltion universaalin sosiaaliturvan ja sosiaalipalveluiden tuottamaan kansalaisten hyvinvointiin horjutti 1990-luvulla tapahtunut yhteiskunnallinen murros, jonka seurauksia on tutkimuksellisesti jäljitetty köyhyyden, syrjäytymisen ja eriarvoisuuden käsittein ja niihin kohdistuvalla (yhteiskuntatieteellisellä/ sosiaalipoliittisella) tutkimuksella. 2000-luvulla kansalaisten yleinen hyvinvointi ja varallisuustaso kohentui merkittävästi, mutta samalla syntyi uusia sosiaalisia riskejä, jotka eivät kohdentuneet vain syrjäytyneiden ryhmään vaan olivat ennakoimattomia, monimutkaisia ja laajalti väestöä koskevia. Nykyinen taloudellinen laskukausi on lisännyt työttömyyttä ja kansalaisten taloudellista ahdinkoa. Siitä, millaisia vaikutuksia nykyisellä taloudellisella tilanteella on kansalaisten hyvinvointiin ei vielä ole teteellistä tietoa. Individuaalistunut kulttuuri edellyttää yhteiskunnan ja yksilön suhteen käsitteellistämistä uusien sosiaalisten riskien tunnistamiseen ja analysoimiseen. Perinteinen sosiaalipolitiikka ei kykene vastaamaan kaikkiin uusiin sosiaalisiin riskeihin, mikä lisää tarvetta räätälöityihin ja yksilöllisiä elämäntilanteita tunnistaviin palveluihin. Samaan aikaan yhteiskunnassa on voimistunut yksilön omaa vastuuta korostava ajattelutapa, joka heijastuu myös palvelujen saatavuuteen. Työelämän vaatimukset ovat kasvaneet ja yksilöiltä vaaditaan yhä enemmän joustavuutta ja jatkuvaa itsensä kehittämistä. Tietointensiivinen yhteiskunta on korkean ammattitaidon koulutusyhteiskunta, jossa työelämävalmiudet saavutetaan suhteellisen pitkäkestoisen koulutuksen avulla ja jossa osaamista tulee jatkuvasti päivittää. Ammattitaitovaatimukset ovat kasvaneet voimakkaasti myös hyvinvointityön alalla ja sosiaalityössä. Sosiaalityön käytännön ja tutkimuksen näkökulma on erityinen nostaen esiin yksilöllisemmät ja usein monimutkaiset haavoittavuuden, turvattomuuden ja osattomuuden prosessit ja niiden tuottamat palvelutarpeet, arjen sujumisen kysymykset ihmisten itsensä näkökulmasta ja näihin kohdistuvan palvelu- ja auttamistyön. Entistä tärkeämmäksi nousevat jälleen sosiaalityön ammatillistumisen historian alkuajoista mukana kulkeneet sosiaalityön lähestymistavat ja menetelmät: psykososiaalinen (case work) ja yhteisöllinen sosiaalityö ja niihin liittyvät tutkimus. Hyvinvointipoliittisissa aikalaiskeskusteluissa talouden ja terveyden asema ovat poikkeuksellisen dominoivassa roolissa. Vallalla on myös episteemisiä pyrkimyksiä sulauttaa sosiaalisia riskejä, yksilöllisiä ongelmia ja elämänvaikeuksia koskevia kysymyksiä talouteen esimerkiksi sosiaalisen pääoman karttumista häiritsevinä tekijöinä, tai työvoimapoliittisina ulottuvuuksina, joiden tutkiminen tapahtuu taloustieteen ehdoilla; tai sivuuttaa laajemmat ja syvemmät yhteiskunnalliset prosessit esimerkiksi kohdentamalla tutkimusta kapeasti (vaikka täysin perustellusti) terveydelliseen eriarvoisuuteen. Tutkimusohjelman temaattiset osa-alueet Sosiaalityön koulutusta antavat kuusi yliopistoa ovat kukin profiloituneet omiin tutkimuksellisiin erikoistumisalueisiin, joista osa on päällekkäisiä. Esimerkiksi lasten ja lapsiperheiden hyvinvoinnin tutkimusta tehdään kaikissa kuudessa yliopistossa. SOSNETin puitteissa sosiaalityössä on tarjolla erikoistumiskoulutusta, joka nojautuu osaltaan tieteelliseen ja osaltaan ammatilliseen tietoon. Koulutuksen erikoisalat ovat lasten ja nuorten kanssa tehtävä sosiaalityö, marginalisaatiokysymysten sosiaalityö, kuntouttava sosiaalityö, hyvinvointipalvelut ja yhteisösosiaalityö. Erikoistumiskoulutuksen teemat pohjautuvat tietoon siitä, että ne ovat sosiaalityön ydinalueita joissa on tarvetta erikoistuneeseen ammatilliseen tietoon. Tutkimusyhteistyön työvaliokunta ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi hyödyntää suoraan erikoistumiskoulutuksen teemoja vaan ne ovat sisäänkirjoitettuna tutkimusohjelman esitykseen. Voimakas toimintaympäristön muutos nostaa esiin sosiaalityön tutkimusohjelman tarpeen. Eriarvoistumiskehitys, palvelujärjestelmän muutokset ja kansalaisten arkielämän ehtojen ja kansalaisuuden (citizenship) muutokset edellyttävät tutkimusohjelmaa samalla kuin ne ovat myös tutkimuskohteita ohjelmassa. Lisäksi ryhmä nostaa tärkeiksi ihmisoikeudet ja eettiset näkökulmat tutkimusta ohjaavina periaatteina. Yhteiskunnallisen muutoksen ja siihen sitoutuvan palvelujärjestelmän muutoksen sekä yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen muutosta työvaliokunta on jäsentänyt neljäksi teema-alueeksi, jotka mielletään sekä perus- että soveltavan tutkimuksen kohteeksi. Tutkimusyhteistyön työvaliokunta on hahmotellut sosiaalityön valtakunnallisen tutkimusohjelman rakenteen (kuvio 1) koostuvaksi neljästä pääteemasta: 1. Sosiaaliala ja hyvinvointiosaaminen tietointensiivisessä yhteiskunnassa 2. Kansalaisten arkielämän sujuvuus ja siihen liittyvät ongelmat 3. Ikä, elämänkaari ja sosiaaliala 4. Erot, erilaisuus ja rajat Kunkin pääteeman sisältöjä avataan jatkossa tarkemmin. Näitä neljää tutkimusteemaa kehystävät kontekstuaalisuus, ajallisuus, situationaalisuus ja vuorovaikutteisuus, jotka ovat läsnä tutkittavissa ilmiöissä ja tutkimuksessa. Tutkimusteemoja läpäisee kolme temaattista kokonaisuutta: eriarvoistuminen ja sosiaalipalvelujärjestelmä, ihmisoikeudet ja eettiset näkökulmat sekä kansalaisuuden muutokset ja ylikansalliset ulottuvuudet. Tutkimusohjelman puitteissa tehtävää tutkimusta puolestaan kuvaa monitieteisyys, metodologinen ja metodinen kattavuus, kansainvälisyys sekä kriittisyys. Kuvio 1. Sosiaalityön tutkimusohjelman rakenne Tällä hetkellä kaikilla esitetyillä temaattisilla osa-alueilla tehdään tutkimusta monien tieteenalojen lähtökohdista ja erilaisia tutkimusmenetelmiä hyödyntäen. Tutkimuskenttää tulisi kuitenkin syventää ja monipuolistaa ja yhteistyötä eri tieteenaloilla vahvistaa sekä kansainvälisesti että kansallisesti. Sosiaalialan tutkimuksessa on tarvetta tieteellisesti korkeatasoiselle arviointi- ja interventiotutkimukselle. Uusia metodologisia avauksia tarvitaan ja niitä on etsittävissä esimerkiksi kehittämällä kvalitatiivista kansainvälistä vertailututkimusta ja vertailevaa sosiaalietnografiaa. Tarvetta on myös arvioida arkisten toimintojen kansainvälisiä tilastointikäytäntöjä ja mahdollisuuksia muodostaa niiden pohjalta vertailtavissa olevia aineistoja ja indikaattoreita. Olisi tärkeää kehittää myös laadullisia indikaattoreita, esimerkkinä ihmisoikeusindikaattorit. 1. Sosiaaliala ja hyvinvointiosaaminen tietointensiivisessä yhteiskunnassa Nyky-yhteiskunnalle on tunnusomaista tietointensiivisyys. Kyse on yhteiskunnan ominaisuudesta, jonka tietotekninen kehitys on mahdollistanut. Tietointensiivisyys on muuttanut työn ja ihmisten arkielämän luonnetta ja muovannut työ- ja arkielämässä tarvittavia valmiuksia. Työstä on tullut enenevästi ns. tietotyötä: informaation hankintaa, käsittelyä ja siirtämistä sekä työprosessien tietoperäistä suunnittelua ja valvontaa. Muutos koskee perustavalla tavalla myös sosiaalityötä, jossa se näkyy sekä kohdeilmiöiden (asiakkaiden elämän todellisuudet) että työkäytäntöjen (työprosessit ja - ympäristöt) muuttumisena. Tietointensiivisyys ilmenee työelämässä siten, että työorganisaatioihin luodaan tietojärjestelmiä ja kehitetään tietohallintoa suuren informaatiomassan hallitsemiseksi. Työn raportoinnilla on tässä keskeinen asema. Tietotekninen kehitys on parantanut edellytyksiä informaation tuottamiseen ja käsittelyyn ja suurten informaatiomäärien hallintaan, ja käytännöllisesti katsoen kaikilla ammattialoilla tieto-osaamisesta on tullut tärkeä osa ammattitaitoa, myös sosiaalityössä ja muussa ihmistyössä. Työn kehittämisessä tukeudutaan vahvasti tutkimustietoon. Moderneissa innovaatiojärjestelmissä korostetaan tutkijoiden, kehittäjien ja työntekijöiden tiivistä vuoropuhelua ja roolien tietoista sekoittamista. Tavoitteena on edistää työelämässä tarvittavien innovaatioiden tuottamista ja parantaa tutkimustiedon kohdentuvuutta käytännön työelämän tarpeisiin vahvistamalla yhteistoiminnallisuutta tutkimuslaitosten, kehittäjäorganisaatioiden ja työorganisaatioiden välillä. Sosiaaliala ja hyvinvointiosaaminen ovat tärkeä osa modernin yhteiskunnan infrastruktuuria. Hyvinvoinnin mekanismeja koskevaa tiedontuotantoa tarvitaan tämän järjestelmän ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi. Alalla tarvittava osaaminen tuotetaan tutkimukseen perustuvalla korkeatasoisella koulutuksella. Järjestelmän ajantasaisuus ja kyky vastata nopeasti muuttuvan yhteiskunnan jatkuvasti uusiutuviin haasteisiin edellyttää monipuolista tutkimustietoa ja toimivaa tiedontuotannon koneistoa. Sosiaalialan koulutuksen näkökulmasta tietoteknologinen kehitys merkitsee erityisesti kahta asiaa: yhtäältä se tarjoaa mahdollisuuksia uusille pedagogisille ratkaisuille koulutuksen järjestelyissä ja toteutuksessa, toisaalta se asettaa koulutukselle uusia sisältövaatimuksia, jotka koskevat valmiutta työskennellä tietointensiivisessä toimintaympäristössä. Lisäksi tietotekninen vallankumous vaikuttaa sosiaalialan asiakkaiden jokapäiväiseen elämään ja muovaa heidän ihmis-, yhteisö- ja yhteiskuntasuhteitaan, mikä vaatii huomiota alan koulutuksessa. Perusta tälle luodaan asiakkaiden elämäntodellisuuksia koskevalla tutkimuksella, johon sisältyvät myös ihmisten arjessa käyttämän tiedon muutokset. Modernin toimintajärjestelmän tulee kyetä perustelemaan ja oikeuttamaan itsensä tieteellisen argumentaation keinoin. Hyvinvointialalla argumentaatio nojaa yhtäältä humaaniin etiikkaan, ihmisoikeuksiin ja kansalaisten lakisääteisiin perusoikeuksiin, toisaalta toimivan sosiaaliturvan ja hyvinvointipalveluiden välineelliseen merkitykseen yhteiskunnan kilpailukyvylle ja taloudelliselle kehitykselle. Molemmat argumentaatiolinjat ovat relevantteja ja edellyttävät kehittynyttä tiedontuotantoa hyvinvointityön osaamispohjan varmistamiseksi. Hyvinvointialan teoreettinen itseymmärrys sisältää tietoisuuden alan luonteesta ja merkityksestä, tietoperustasta ja kehittämisen reunaehdoista. Se ilmenee kykynä puolustaa alan oikeutusta ja kehittää sitä tieteellisesti kestävin argumentein. Tietointensiivisessä yhteiskunnassa korostuu alan tietoperustan ajanmukaisuus ja työntekijöiden valmius käyttää ja tuottaa tietoa omassa työssään. Kyse ei ole vain tiedon mekaanisesta soveltamisesta vaan ennen kaikkea tiedon tarjoamasta reflektiopinnasta ja mahdollisuudesta työn reflektiiviseen kehittämiseen. Sosiaalialan tietoperustan systemaattinen kehittäminen edellyttää ydinkäsitteistöä selkiyttävää ja teoreettista itseymmärrystä vahvistavaa perustutkimusta. Ilman vahvaa teorianmuodostusta empiirinen tutkimus jää helposti pelkäksi tiedon sirpaleiden kokoamiseksi. Tietointensiivisessä toimintaympäristössä korostuu keskittyminen olennaiseen. Pohja tälle luodaan sellaisen perustutkimuksen kautta, joka tarjoaa käsitteellisiä koordinaatteja tutkimuksen, koulutuksen ja käytännön työn olennaista korosta6 valle ajatukselliselle jäsentämiselle. Kehittyäkseen moderneina tietojärjestelminä hyvinvointiala ja sosiaalityö sen osana tarvitsevat ajassa liikkuvaa teorianmuodostusta, joka tuottaa ajatuksellista reflektiopintaa tutkimukseen, koulutukseen ja käytännön työhön. Informaatio- ja kommunikaatioteknologinen kehitys on merkittävä osa taloudellista ja kulttuurista globalisaatiota ja elämänmuodon kansainvälistymistä. Myös sosiaaliala on voimakkaasti kansainvälistynyt. Kansainvälinen tiedonvaihto ja muu yhteistyö tutkimuksen ja koulutuksen alueilla ovat merkittävästi lisääntyneet ja kansainvälistymisen myötä kiinnostus ja tarve vertailevaan sosiaalipolitiikkaan ja sosiaalityöhön on kasvanut. Kansainvälisestä sosiaalityöstä on tullut laajeneva työala samalla kun kansainvälinen säännöstö asettaa myös kansallisen tason työlle enenevästi uusia juridishallinnollisia reunaehtoja. Kansainvälistymiskehitys näkyy myös ulkomaalaistaustaisten asiakkaiden määrän kasvuna asiakaskunnassa. Tietointensiivisyys merkitsee uusia tieto- ja taitovaatimuksia työelämän kaikilla aloilla. Sosiaalialan ja hyvinvointiosaamisen näkökulmasta tietointensiivinen toimintaympäristö merkitsee erityisesti kahta seikkaa: tutkimuksen kohdentamista alan kehittämisen ja työssä tarvittavien valmiuksien kannalta relevantteihin aiheisiin ja toimivan innovaatiojärjestelmän luomista alan kehittämisen ja tarvittavan osaamisen turvaamiseksi. Erityisinä tutkimusteemoina voidaan mainita esimerkiksi seuraavat: • hyvinvointityön organisointi, työkäytännöt ja osaamisvaatimukset tietointensiivisessä toimintaympäristössä • asiakkaiden arkitiedon tunnistaminen ja huomioon ottaminen palveluissa ja asiakastyössä • sosiaalityössä ja sosiaalialalla tarvittava osaaminen ja koulutus, sosiaalityön koulutustutkimus • sosiaalihuollon tietohallinto ja tietojärjestelmät, tiedonhallinta sosiaalialan työorganisaatioissa • työn dokumentointi ja raportointi sosiaalialalla • tietoteknologiaa soveltavat innovaatiot sosiaalialalla, innovaatioita luova tiedonmuodostus ja innovaatiojärjestelmät, tietoteknologian tarjoamat mahdollisuudet asiakastyössä • tietointensiivisten ammattikäytäntöjen käsittely, tietoteknologian hyödyntäminen ja pedagogiset sovellukset sosiaalialan koulutuksessa • tietoyhteiskuntakehityksen syrjäyttävät mekanismit, polarisaatiovaikutukset ja vaikutukset sosiaalihuollon asiakkaiden jokapäiväiseen elämään • meta-analyysit hyvinvointialalla tehtävästä tutkimuksesta, alan tietoperustasta ja tiedon tuottamisen mekanismeista, sosiaalityön tieteentutkimus 2. Kansalaisten arkielämän sujuvuus ja siihen liittyvät ongelmat Arkielämän perusrakenteet ja toimintajärjestelmät muodostavat kentän, jolla yksilöiden kiinnittyminen yhteiskuntaan tapahtuu. Arkielämän sujumisen edellytykset sitoutuvat mikro- meso- ja makrotasoisiin päätöksiin, toimintoihin ja erilaatuisiin aineellisiin ja ei-aineellisiin resursseihin, joihin lukeutuvat myös yksityiset ja julkiset sosiaalipalvelut. Resurssien tuottamisen ja jakamisen kysymykset ulottuvat lähisuhteista yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin ja samalla lokaalista globaaliin tasoon. Tässä yhteydessä keskeisiä konkreettisia toimintaympäristöjä ovat perhe ja kotitalous. Yhteiskunnallinen eriarvoistuminen tulee yksilöiden ja ryhmien tasolla näkyväksi konkreettisissa haavoittuvuuden, turvattomuuden ja osattomuuden ilmenemismuodoissa ja (yksilöllisissä) kokemuksissa sekä lähisuhteiden laadussa. Arkielämän sujuminen on sidoksissa inhimillisiin, keskeisesti vuorokausirytmiin sitoutuviin perustarpeisiin, joissa on historiallista pysyvyyttä ja universaalisuutta. Länsimaisen ihmisoikeus- ajattelun perustan muodostaa näkemys universaaleista arkisista inhimillisistä, yksilöllisistä perustarpeista sekä oikeuksista ja mahdollisuuksista niiden tyydyttämiseen. Tarvitaan tutkimusta siitä, millaisin palvelujärjestelmien ja auttamistyön menetelmin kyseistä näkemystä voidaan realisoida, millaisilla eettisillä periaatteilla se tapahtuu sekä millaiseen näkemykseen kansalaisuudesta (citizenship) se nojautuu. Arjen sujumisen ongelmat ovat psykososiaalisten ongelmien klassista ydintä. Teollistuneen kapitalismin kaudella harjoitettu sosiaalipolitiikka on suuntautunut arjen sujumista haittaavien riskien tunnistamiseen ja puskuroimiseen: työttömyys, sairaus, vammautuminen, vaikea elämäntilanne ym. ovat muodostaneet palkkatyöhön osallistumisen esteitä, joista aiheutuvia toimeentulon ja arkisen selviytymisen ongelmia on pyritty kompensoimaan etuus- ja palvelujärjestelmin. Jälkiteollistuneissa yhteiskunnissa palkkatyö ja sen vaikutus ongelmia puskuroivana tekijänä eivät enää ole itsestäänselvyyksiä. Modernin sosiaalipolitiikan rinnalle on nostettu postmoderni elämänpolitiikka. Postmodernin palkkatyön ehdot saattavat muodostaa arkielämän sujumista vaurioittavia tekijöitä, sellaisia kuten jatkuva ylikuormittuminen, lähisuhteisiin tarvittavan ajan ja voimavarojen ohentuminen, työsuhteiden ja muiden sosiaalisten suhteiden epävarmuudet, ammatillisten kvalifikaatioiden vanhentuminen ym. Palkkatyöläisyyteen sitoutunut kuluttaja-kansalaisuus ja nykyiset kotitalouksien muodot joutuvat uudelleen arviointien kohteeksi ekologisten uhkien ja ilmastonmuutoksen oloissa. Tarvitaan tutkimusta siitä, millaiset arkisen elämän ehdot ovat välttämättömät ja riittävät turvaamaan sekä (yksilöllisen) ihmisarvon toteutumista että luonnon suojelemista tulevien sukupolvien elämänedellytyksiä edistävällä tavalla. Arkielämän sujumisen tutkimusalueita voisivat olla: • kotitalouden käsite postmodernilla kaudella ja kotitalouksien sisäinen dynamiikka eli mitä tarkoittaa kotitalous henkisten ja aineellisten resurssien tuomisen, luomisen ja jakamiseen areenana • resurssien jakamisen ja jakautumisen periaatteet ja käytännöt lähisuhteissa (arkisen kuluttamisen käytännöt ja niihin sitoutuvat valtasuhteet lähisuhteissa/ kotitalouksissa; mikrotasoiset tulonjaot ja huolenpitovastuut ym.) • kotitalouden/lähisuhteiden ja laajemman sosiaalisen rajapinnat: mistä ne virtuaalisuuden ja globaalisuuden aikakaudella muodostuvat, millaista vuorovaikutusta ne sisältävät ja millaisia resursseja ja uhkia ne mahdollisesti tuottavat arkielämän järjestämiseen ja sen sujumiseen • mitä on sisällöltään postmodernin arjen moraali • millaiseen sosiaaliseen kudokseen nykyiset arkielämän muodot sijoittuvat: miten (asuin)alueet, yhteisöt ja lähisuhteet punoutuvat toisiinsa yksilöiden ja perhemuodostelmien erilaisissa elinolosuhteissa; miten muuttajuus maasta toiseen muotoilee arkielämän edellytyksiä • millaista kansalaisuutta etuus- ja palvelujärjestelmillä tavoitellaan ja mikä on tavoitteen suhde vallitseviin auttamistyön käytäntöihin; formaalin ja informaalin auttamisen suhde rakenteellisena, yhteisöllisenä ja yksilöiden tasoisena kysymyksenä, sosiaalityön merkitys osallisuuden edistäjänä 3. Ikä, elämänkaari ja sosiaaliala Hyvinvointivaltion sosiaalipalvelut on tyypillisesti organisoitu elämänkaarimallin mukaisesti ikävaiheittain. Ikävaiheiden ääripäät – lapsiin keskittyvät palvelut ja vanhuksille suunnatut palvelut – erottuvat selvästi toisistaan. Ensin mainittuun kuuluvat muun muassa lastenneuvolat, päivähoitojärjestelmä ja lastensuojelu, jälkimmäiseen vanhusten kotipalvelu, päivätoiminta, palveluasuminen ja laitoshoito. Näiden väliin jäävät aikuisten palvelut, jotka eivät kuitenkaan moninaisuutensa vuoksi erotu yhtä selvänä kokonaisuutena. Sosiaalityössä asiakkaiden ikään nojaava elämänkaarimalli on myös käytössä ja viime vuosina mallin suosio näyttää vahvistuneen: puhutaan lapsiperhesosiaalityöstä tai lapsi- ja nuorisososiaalityöstä, aikuissosiaalityöstä ja gerontologisesta sosiaalityöstä. Elämänkaarimalli siis nostaa palvelujen käyttäjien ja asiakkaiden iän keskeiseksi kansalaisten tarpeiden ja ammatillisen osaamisen määrittäjäksi. Se myös sisältää näkemyksen tietynlaisesta normatiivisesta elämänkulusta. Sosiaalipalvelujärjestelmän muuttuminen tilaaja-tuottajamallin suuntaan ja voimakas erikoistuminen rajattuihin palveluihin tai asiakasryhmiin sekä julkisella että yksityisellä sektorilla näyttää vahvistaneen viime vuosina elämänkaarimalliajattelua. Erityisesti lastensuojelussa ja vanhusten palveluissa sekä aikuisten mielenterveyskuntoutuksessa kunnilla on enenevässä määrin tilaajan rooli samalla kun lasten ja vanhusten hoivaan ja mielenterveyskuntoutujien asumispalveluihin erikoistuneiden yksityisten palveluntuottajien merkitys kasvaa. Kunnat valitsevat palveluntuottajat kilpailutuksen perustalta. Palvelun laatu on yksi valinnan kriteereistä, mutta on kuitenkin vaarana, että taloudellisesti ’edullisimman’ tarjouksen valitseminen ajaa laatukriteerien ohi. Palvelukilpailussa jalkoihin näyttäisivät jäävän pienet, paikalliset hoivayritykset isojen (usein kansainvälisten) palveluntuottajien vallatessa alaa. Kun kyse on haavoittuvassa asemassa olevista ja avusta riippuvaisista kansalaisista, joilla ei välttämättä ole voimavaroja ajaa omaa asiaansa, kysymys hoivan ja palvelujen tasosta ja jatkuvuudesta on tärkeä. Toteutuvatko kansainvälisiin sopimuksiin kirjatut ihmisoikeudet ja kansallisiin lakeihin kirjatut sosiaaliset oikeudet heidän kohdallaan? Millä tavalla varmistetaan ammattieettisesti korkeatasoiset palvelut? Kansalaisten oikeuksiin ja palvelujen laatuun liittyvät kysymykset ovat olennaisia erityisesti vanhusten palvelujen osalta, kun otetaan huomioon vielä väestön ikääntymiseen liittyvä ns. huoltosuhteen (osuus väestöstä, jonka työlliset ’elättävät’) muutos. Jo nyt on näkyvissä hyvinvointivaltion universaalisuusperiaatetta horjuttava eriarvoistumistrendi, jossa maksukykyiset kansalaiset suuntautuvat järjestämään ja rahoittamaan esimerkiksi oman vanhusajan palvelutarpeensa itse, kun taas heikommassa asemassa olevat kansalaiset jäävät kuntien tarjoaman palvelun varaan. Huoltosuhteen muuttumiseen kytkeytyy herkästi ihmisiä eriarvoistavia tendenssejä. Se nostaa palkkatyössä olevien kansalaisten arvoa ja tavallaan legitimoi elämänkaariajattelun mukaista aikuisvaihetta elävien palkkatyön ulkopuolella olevien kansalaisten tietynlaisen kohtelun; työelämään aktivoinnin, kannustamisen ja sanktioinnin. Se myös oikeuttaa vaatimukset pitenevistä työurista ja lyhyemmistä opiskeluajoista sekä näiden mukaiset sosiaaliturvauudistukset. Sosiaalialan ja sosiaalityön niin sanotuissa aikuispalveluissa kohdataan usein ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta palkkatyöläisyyden ulkopuolella, jolloin niissä joudutaan ratkomaan paitsi yksilöllisiä ongelmia myös yhteiskunnallisen moraali-ilmapiirin kysymyksiä. Maahanmuuttoasioissa pyrkimys huoltosuhteen parantamiseen tulee esiin vaatimuksena panostaa työikäisiin ja – kykyisiin maahanmuuttajiin. Kyse on globaalista ikään liittyvästä eriarvoistumisesta. Ikä ja elämänkaari sosiaalialan keskeisenä jäsentäjänä on alue, jonka tutkiminen on tarpeen monista näkökulmista: • yhteiskuntapoliittiset linjaukset ja sosiaalialan lainsäädäntö suhteessa kansalaisten ikään • asiakkaan ikä ja sosiaalialan ammatillisen työ: ikäperustaiset menetelmät ja niiden suhde toisiinsa, sosiaalialan ammatillinen etiikka ja asiakkaan ikä • ikään ja ikävaiheen mukaisiin rooleihin liittyvät moraaliset kysymykset • sukupolvisuhteet sosiaalialan työssä: yhteiskunnalliseen hoivasuhteeseen liittyvät moraaliset kysymykset, perhe- ja sukulaissuhteet sekä niihin liittyvät vastuut, lasten ja vanhusten itsemääräämisoikeus ja toimijuus • haavoittuvien aikuisten itsemääräämisoikeus ja toimijuus, hoiva ja huolenpito hyvinvointivaltiossa, kansalaisyhteiskunnassa ja globaalissa maailmassa • eriarvoistuminen ja elämänkaari: palvelujen jakautuminen hyvä- ja huonoosaisten palveluihin, huono-osaisuuden ja sosiaalisten ongelmien leimaamat elämänurat (eriarvoistuvasta lapsuudesta eriarvoistuvaan vanhuuteen), sosiaalialan (kontrolli)insituutiot osana elämänkaarta, terveyden ja kuolleisuuden läsnäolo sosiaalialan työssä • ikä- ja elämänkaarinäkökulman arviointi ja vaihtoehdot 4. Erot, erilaisuus ja rajat Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vastustaminen ja heikomman puolelle asettuminen on aina muodostanut sosiaalityön yhden keskeisen ytimen ja eettisen periaatteen. Se on myös tärkeä tutkimuksellinen sitoumus. Perinteisesti yhteiskuntatieteissä on tarkasteltu yhteiskunnallisia eroja ja niihin liittyvää eriarvoisuutta, vallan ja alistamisen suhteita perustuen sosiaaliluokkaan, ja myöhemmin sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, etnisyyteen, vammaan jne. ja näiden keskinäiseen yhteenkietoutumiseen. Viime aikoina on ryhmäperustaisten erojen sijasta nostettu esiin yksilöiden välisiä eroja, erojen tilannesidonnaisuutta ja kompleksisuutta ja vaihdettavissa ja yksilön määriteltävissä olevia identiteettejä ja positioita. Tosin yhteiskuntaluokkaan perustuvat erot näyttäisivät olevan tekemässä uutta tulemista, mutta uudessa kulttuurisemmassa muodossa, liittyen enemmän elämäntapaan ja -valintoihin kuin talouteen. Keskeinen teoreettis-metodologinen kysymys tässä yhteydessä on, miten on mahdollista tutkia samanaikaisesti sekä eriarvoisuutta että eroja vai liittyvätkö nämä käsitteellisesti eri tutkimustraditioihin (moderni vs. postmoderni), jotka eivät ole yhteen sovitettavissa tai ovat jopa keskenään ristiriitaisia. On tärkeää pystyä tunnistamaan ja tutkimaan sekä tiettyyn ryhmään kuulumiseen liittyviä eriarvoistavia rakenteita ja prosesseja että huomioida yksilölliset ja vaihtuvat erot, identiteetit ja tarpeet. Siksi erojen, erilaisuuden ja eriarvoisuuden teoreettinen jäsentäminen on tärkeää. Erojen ja erilaisuuden tematiikka saa uudenlaisia ulottuvuuksia globaalissa maailmassa, jossa taloudellinen eriarvoisuus, sodat, luonnonkatastrofit ja ympäristömuutokset sekä tuovat sosiaaliset ongelmat yli rajojen, lähelle meitä että edellyttävät toimimista kansainvälisesti. Yhä useampien sosiaalisten ongelmien tutkiminen edellyttää niiden tarkastelua ylikansallisessa kontekstissaan. Palvelujärjestelmän tasolla suomalainen sosiaalipalvelujärjestelmä on paljolti tarjonnut ”samaa kaikille” tietyssä elämäntilanteessa oleville ja samalla tuottanut tiettyä ”normaalikansalaisuutta”. Esimerkiksi kulttuurierojen ja sukupuolierityisten tarpeiden tunnistaminen ja käsitteleminen on (ollut) vierasta suomalaisessa palvelujärjestelmässä ja eroille sensitiiviset työmuodot ja -menetelmät eivät ole olleet kehittämistyön ja tutkimuksen keskiössä. Toisaalta tietyt erot kuten vammattomuus ja vammaisuus tai kuuluminen etniseen vähemmistöön tulee helposti määrittämään yksilöä ja hänen elämäänsä kokonaisvaltaisesti ja samalla luokittelee hänet tiettyyn ”erityisryhmään” ja sille tarkoitettujen erityispalveluiden piiriin kuuluvaksi (esim. maahanmuuttajapalvelut, monikulttuurinen työ, vammaispalvelut jne.). Esimerkiksi maahanmuuttajat nähdään helposti yhtenäisenä ryhmänä, vaikka ryhmän sisällä on merkittäviä kulttuuriin, kansallisuuteen, sukupuoleen, ikään, koulutukseen, henkilökohtaisiin ominaisuuksiin jne. perustuvia eroja. Eroja ja erilaisuutta on tärkeää tässä tutkimusohjelmassa tarkastella eri tasoilla ja näkökulmista, esimerkiksi: • yksilöllisten ja ryhmäperustaisten erojen kytkeytyminen yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen • sosiaalisten ongelmien globaalit, ylikansalliset ja ihmisoikeudelliset ulottuvuudet • vähemmistöryhmien oikeudet kansalaisina ja palveluiden käyttäjinä • palvelujärjestelmän kyky tunnistaa yksilöiden ja ryhmien eroihin perustuvat erityiset tarpeet ja toisaalta sen rooli erojen ja eriarvoisuuden tuottajana ja ylläpitäjänä • nk. erityisryhmien palvelut • monimuotoisuuden (diversity) käsitteistäminen • erojen ja erilaisuuden merkitys asiakkaiden ja auttamistyön ammattilaisten kohtaamisissa, eroille sensitiiviset työmuodot ja -menetelmät, asiakkaiden osallisuus