Käytännön opettajien koulutusmateriaali

Näiden sivujen alle kootaan syksyn 2010 ja kevään 2011 aikana koulutusmateriaalia käytännön opettajien koulutukseen.


Taustaa

Käytännön opetus on olennainen osa sosiaalityön opintoja. Sosiaalityö yliopistollisena yhteiskuntatieteellisenä oppiaineena poikkeaa muista siinä, että yhtä tärkeää kuin opinnoissa on oppia teoreettista ja tutkimuksellista tietoa, on oppia sosiaalityöntekijältä vaadittavia käytännön taitoja. Sosiaalityön opinnot antavat ammattipätevyyden.

Käytännön opetuksen muodot ja tavat toteuttaa vaihtelevat eri yliopistoissa. Yhteistä niissä on kuitenkin opintojen keskivaiheella tapahtuva asiakastyön käytännön jakso. Tässä opiskelija menee useaksi kuukaudeksi opiskelemaan pätevän sosiaalityöntekijän johdolla sosiaalityön taitoja. Yleensä tämä oppimisjakso tapahtuu tietyssä sosiaalityön toimipisteessä. Turun yliopistossa tämä toteutetaan klinikkaopetuksena, jossa yliopiston sisälle on tehty opetusklinikka, joka vastaa mahdollisimman paljon aitoa asiakastyötä.

Ensisijainen vaatimus käytännön opettajalta, oppilaan ohjaajalta, on, että hän on pätevä ja kokenut sosiaalityöntekijä. Sosiaalityön asiantuntijana hän opettaa tarvittavat taidot opiskelijalle. Tämän lisäksi on katsottu tärkeäksi, että käytännön opettaja, sosiaalityöntekijä, osaa ohjata opiskelijaa. Tämän takia 1980-luvulta lähtien on järjestetty erilaisia käytännön opettajan/opiskelijan ohjaaja koulutuksia.


1980 ja 1990-luvulla opiskelijan ohjaajan koulutukset työnohjaajakoulutuksia

Ensimmäiset käytännön opettajien, opiskelijan ohjaajien, koulutukset liittyivät työnohjaajakoulutuksiin. Samalla kuin koulutettiin opiskelijan ohjaajia, niin saatiin päteviä sosiaalityön työnohjaajia. Oppilaan ohjauksen ja työnohjauksen kietoutuminen tosiinsa on luonnollista, sillä työnohjauskäsite syntyi opiskelijan ohjauksesta. Suomessa sosiaalityön siirtyessä korkeakouluihin opiskelijan asiakastyön opetuksen metodina oli työnohjaus. Koulutukseen liittyvä työnohjauskäsite ymmärrettiin yksilölliseksi opetusmuodoksi, jossa oleellista oli menetelmien opetus.

Sosiaalityölle on ominaista reaaliaikainen suhde arkielämään. Sosiaalityöntekijän on oltava herkkä tuntemaan ja ymmärtämään elämisen ehtojen muutokset ja toimimaan muutosten edellyttämällä tavalla. Toiminta ihmisen elämän hallinnan parantamiseksi ei sosiaalityössä ole sattumanvaraista, vaan sosiaalityön logiikan mukaista työtoimintaa, metodista toimintaa. Työnohjauksessa on mahdollista tarkistaa omaa työkäytännön reaaliaikaisuussuhdetta ja työn metodisuutta. (Pohjola & Jokiranta 1991)

1990-luvulla yhä enenevässä määrin työnohjausta ei ymmärretty vain sosiaalityön metodien oppimisen varmistamiseksi vaan myös samalla sosiaalityön kehittämiseksi. Edelleen työnohjauksen perinteiset tehtävät katsottiin olennaisiksi; oppiminen, hallinnollisuus ja tuki (itsereflektio). Riskiksi katsottiin kuitenkin, että työnohjaus sopeuttaa liikaa vallitsevaan tilanteeseen. Alettiin puhua kehittävästä työnohjauksesta ja kehittävästä käytännönopetuksesta. Näin pyrittiin vastaamaan niihin vaatimuksiin, joita muuttuvalle sosiaalityön asiantuntijuudelle asetetaan.


2000-luvun ajatukset reflektoivasta, kehittävästä, tutkivasta ja kirjoittavasta sosiaalityöntekijästä

2000-luvulla käytännön opettajien/opiskelijan ohjaajien koulutukset eivät enää liittyneet suoraan sosiaalityöntekijöiden työnohjauskoulutuksiin. Koulutukset pätevöittivät vain opiskelijan ohjaukseen. Lisäksi usein koulutukset sisälsivät täydennyskoulutusosion, mikä ei liittynyt suoraan sosiaalityön sisältöalueeseen vaan niihin uusiin ajatuksiin, mitä taitoja sosiaalityöntekijöillä tulisi olla. 2000-luvun tamperelaisessa mentor-koulutuksessa keskeinen asia oli opettaa sosiaalityöntekijät tekemään näkyväksi omaa työtänsä. Näkyväksi tekeminen toteutettiin reflektoinnilla ja omasta työstä kirjoittamisella. 2000-luvun helsinkiläiselle Käytännön opettaja sosiaalityön kehittäjänä -koulutuksessa oleellista opiskelijan ohjauksen lisäksi oli oppia ajattelemaan itseään sosiaalityön kehittäjänä ja mahdollisena käytäntötutkimuksen tekijänä.


Koulutuksen rahoitus

Näinä 30-vuoden aikana, jolloin käytännön opettajille on järjestetty koulusta, ei koulutukselle ole syntynyt pysyvää rahoitusmuotoa. Tässä asiassa ollaan samassa pisteessä, kuin 1980-luvulla kun ensimmäinen yliopistotasoinen työnohjaajakoulutus aloitettiin. Raija Kannisto (2006) kuvaa koulutuksen rahoitusta seuraavasti: Koulutuksen kustannukset jaettiin Tampereen kaupunginhallituksen ja sosiaalilautakunnan kesken. Lisäksi rahoitusta saatiin sosiaalihallitukselta ja Tampereen täydennyskoulutuskeskukselta. Koska riittävää rahoitusta ei ollut, kouluttajat tekivät suurimman osan työstään talkootyönä. Koska koulutukselle ei ole syntynyt pysyvää rahoitusmuotoa ovat koulutukset olleet satunnaisia ja riippuvaisia erilaisista hankerahoituksista. Poikkeuksena on ollut Helsingin käytännön opettajien koulutus, jonka joka vuotuinen toteutuminen on saatu turvattua yliopiston, pääkaupunkiseudun osaamiskeskuksen ja kuntien yhteisrahoituksella.


Kirjallisuus

Kannisto, Raija & Lepokorpi, Merja & Mattila, Päivi. 30-vuotta työnohjausta Tampereella 1976 – 2006. Tampere: Tampereen kaupunki, Sosiaali- ja terveystoimi/kehittämiskeskus.

Karvinen-Niinikoski, Synnöve, & Rantalaiho, Ulla-Maija & Salonen, Jari (2007) Työnohjaus sosiaalityössä. Helsinki: Edita.

Karvinen, Synnöve (1991) Työnohjaus sosiaalityön ammatillisuuden vaalijana. Sosiaalityö ja työnohjaus. Sosiaalityön vuosikirja. Helsinki: VAPK-kustannus.

Jokiranta, Harri & Pohjola, Anneli (1991) Työnohjaus ja teoreettiset viitekehykset. Teoksessa Sosiaalityö ja työnohjaus. Sosiaalityön vuosikirja. Helsinki: VAPK-kustannus.